Pakko se on todeta ääneen. Tämä nainen on tulossa vanhaksi. Olen elänyt symbioosissa tikkulaihan vartaloni kanssa siihen asti, kunnes täytin 25. Ja simsalabim, heti tuli viisi kiloa lisää, selluliittikertymä takapuoleen ja kumpu paidan alle.

Kaulaa kiertää tätä nykyä kaksi sellaista juovaa, joiden olemassaolosta en ole tätä ennen tiennyt mitään. Yhtäkkiä huomaan tuijottelevani muiden kavereideni kauloja samanlaisten ihokäätyjen toivossa. En halua olla ainoa, jonka kaulaa alkaa näyttää elähtäneeltä jo tässä iässä.

Rypyt. Niitä on silmien alla, muttei onneksi sivussa. Hymyilen liikaa, pitäisi olla naama nurinpäin enemmän. Pintakuiva iho edesauttaa vielä entisestään rypyttymistä. Soturin miekka on valjastettu ihmeitä tekevällä seerumilla, jota sivelen vastedes kaiken sen rahan edestä aamuin illoin silmäkulmiini.

Kädet. En ole koskaan pitänyt ryppyisistä sormistani enkä pidä vieläkään. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset käyttävät käsivoidetta, antakaa tännekin sitä. Päässäni takoo edelleen kosmetologin sanat: Naisen iän näkee ensimmäiseksi kaulasta ja käsistä. Voi, miksi oi miksi olen laiminlyönyt tärkeimmät työvälineeni, käteni.

Miten tässä pitäisi asennoitua siihen, että entinen kukkea omena alkaa nahistua syömäkelvottomaksi? Jotenkin sitä kuvitteli elävänsä ikuista nuoruutta.