Tulipahan äsken selvitetyksi se, miltä junan alle jäänyt ihminen kuulostaa. Tai ruumis pikemminkin, eiköhän se ollut muuttunut ihmisestä kuolleeksi jo törmätessään junaan. Siinä vaiheessa, kun ruumis pompahtelee kiskoilla, tuskin mitään on enää ihmisestä jäljellä. Hyytävää, jouduin istumaan junan lattialla paikkaliputtomana ja tuntemaan kolinan. En viitsi edes ajatella niitä ihmisiä ja lapsia, jotka sattuivat istumaan lopullisessa päätepisteessä. Siinä, mihin se ruumis lopulta jäi. Siinä, mistä palokunta, poliisi ja konnarit tulivat sitä noukkimaan. Ei ollut järin onnellinen konnareiden ilme, kun kaivoivat takkia päälleen ja taskulamppua käteensä. "Kai se on pakko sitten mennä", sanoivat toisilleen ja kävelivät pimeään.

Onpa synkkää. Oikeastaan ei se tuntunut niin pahalta kuin kaksi ikimuistoista junamatkaa. Silloin, kun se mitä miehestä oli jäljellä, makasi toisilla kiskoilla junamme lipuessa ohi. Satuin katsomaan juuri väärällä hetkellä ulos. Toinen kerta jäi mieleen, kun konnari kuulutti pyytävänsä anteeksi sitä, ettei pysty hoitamaan enää työtään kunnolla. "Sain juuri pysäyttävän puhelinsoiton kotoa".

On tänään ollut onnenhetkiäkin. Kummityttö sai nimen ja hänen kumminsakin ehti viimeisellä minuutilla paikalle. Olin erehtynyt paikasta ja voitte kuvitella paniikin määrää, kun kirkko on säpissä eikä valojakaan näy. Löytyihän se oikea paikka lopulta ja ehdin 11.59 paikalle. Kolmekymmentä sekuntia myöhemmin kummit kutsuttiin eteen ja tilaisuus alkoi.  Siinä hötäkässä en edes ehtinyt evästää ukkoa ottamaan kameraa kassistani ja niin jäi pienokainen kuvaamatta. Mutta lapsi sai kauniin nimensä ja kaksi identtistä kastelahjaa. Arvatkaapa, oliko toinen minun ostamani.